sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kuka uskaltaa?



Kuka uskaltaa kertoa totuuden?
Kuka uskaltaa kertoa kuka oikeasti on?
Kuka maalaa kuvan, joka on oikeasti oma itse?
Minkälainen se maalaus olisi?
Pelästyisitkö vai pitäisitkö?

Ei.
On helpompaa pitää imago, maski ja mielikuva.
Rakentaa kerros totuuden päälle.
Rakentaa lisää kerroksia edellisten päälle niin,
että pian totuus on niin syvällä että sitä ei enää löydä.
Tai uskalla lähteä etsimään.

Kerrosten päälle maalataan vielä eri värein kuva täydellisestä.
Virheettömästä.
Pinnasta tulee kiiltävä ja täydellinen kuin posliininukella.
Liukas ja sileä, johon mikään ei tartu.
Liukuu, valuu pois, huolettomasti, armotta.
Jälkiäjättämättä?

Ei.
Jos lopetat kerrosten lisäämisen,
alkavat kerrokset pikkuhiljaa rapista pois.
Sattuu, tekee kipeää, vaatii uskallusta
 katsoa kuinka posliini halkeilee,
väri valuu lattialle, kuori rapistuu.
Mitä jää jäljelle?
Jääkö mitään jäljelle?
Jokaisen palan tippuessa, värin haihtuessa,
olosi helpottuu ja keventyy.
Paljastaen kokoajan ihanamman ja aidomman
pinnan, joka tuntuu helpolta ja
jotenkin vaan niin itsestäänselvältä.

Sieltä paljastuu lopulta se ihana lapsen usko ja ilo.
Se, joka uskaltaa, haluaa ja elää.
Se, joka vain ON.
ON. ja ON.
Se, joka ei huolehdi mitä muut ajattelevat
ja on siksi 
maailman kaunein taideteos.